Miten niin innoissani..?

Miten ihmeessä muut pennunodottajat pysyvät nahoissaan? Minä loikin ponilaukkaa huoneesta toiseen, hihittelen, lauleskelen tyhmiä itsekeksimiäni laulelmia, selaan nettiä ja kirjoja, ja suunnittelen ostoslistaa. Kyllähän pieni kissa tarvitsee oman harjan, ei kelpaa koirien rumat harjat. Ja uudet valjaatkin tarvitsee ostaa. Nytheti. Ei sillä ole mitään väliä, ettei se tarvitse niitä moneen kuukauteen. Ja ihan uudet ruokakipat täytyi tietenkin ostaa; sininen Urmaalle, sillä onhan se sininen väriltäänkin, ja oranssi Don Wagnerille, joka on punainen kolli. Uutta kiipeilykeskusta on jo koekäytetty pari viikkoa, samoin kuin PyhääHuonetta, eli kissanvessaa.

Niin ja ajatus harhailee. Kaikki on yhtä kaaosta. Tai tavallistakin kaoottisempaa, oikeastaan. Jos saan pienen hetken keskityttyä johonkin oikeasti tärkeään asiaan, loikkii pieni kissanpentu mieleeni kylkimyyryä ja kutsuu leikkiin. Ja tietenkin minä lähden! ....kunnes huomaan taas miettiväni pelkkää kattia ja unohtaneeni täysin juuri tekemäni asian. Huokaisen, ryhdistäydyn, suuntaan katseeni oikeaan suuntaan, keskityn ja... uuu! Kissanpentu!

Lähtölaskenta

Kaksi viikkoa ja kuusi päivää... Tai oikeastaan kaksi viikkoa ja viisi ja puoli päivää, jos tarkkoja ollaan. Se tekee 468 tuntia. Hhhh....! Ihan liiiiikaaaaa! En millään jaksaisi odottaa, että saan hakea pienen nöyhtäpalleroni uuteen kotiinsa, pikkuruisen ragdoll-pennun. Urmaksen.

Olen touhottanut armaasta Urmaasta jo pari viikkoa yötä päivää. Aamulla silmäni aukaistuani alan laulaa itsekeksimääni laulua siitä, bussipysäkillä saan pomppimiskohtauksia muistaessani, että parin viikon päästä minulla on vihdoin se pikkukissi sylissäni. Ja roikkumassa verhoissa. Ja juoksemassa sivuttain ympäri huushollia. Ja raapimassa sohvaa. Ja..

Minun täytyy olla päästäni vialla..